No kyllä kehtaan. Varsinkin kun siihen on aihetta. Meillä on ollut lukioaikaisten tyttöjen kanssa tapana tavata joka vuosi 18.10 jo 19 vuoden ajan. Tällä kertaa me tavattiin meillä pizzan ja naisenergian merkeissä. Toni joutui olemaan töissä puoleen yöhön asti joten hän ei ollut kaitsemassa Oliviaa. Eikä ollut tarvettakaan.

Olivia ei vierastanut ketään viidestä naisesta (harvemmin naisia vierastaakaan). Hän ei kitissyt kertaakaan vaikka en ehtinyt olemaan hänen kanssaan koko ajan. Hän jaksoi istui pöydän päässä syöttötuolissaan tunnin verran vain kahden maissinaksun voimalla. Hän ei saanut jakamatonta huomiota vaan kuunteli juttujamme ja nauroi mukana. En uskaltanut laittaa häntä lattialle leikkimään koska mukana oli 3,5 ja 1,9 vuotiaat lapset jotka mellastivat omia leikkejään sen verran rajusti. Mutta Olivia viihtyi omassa tuolissaan koko ajan. Kun saimme syötyä ja juteltua, tein Olivialle puuron joka meni alas huomaamatta kun piti kaikkia ja kaikkea ihmetellä.

Venytin nukkumaanmenoaikaa yhdeksään kasin sijasta jolloin vieraat lähtivät omien lastensa luokse. Olivia jaksoi tosi hyvin eikä itkenyt kertaakaan väsymystään vaan nauroi ja huuteli omia juttujaan. Olivia taisi kuitenkin käydä vähän kierroksilla koska Uni-Matti ei heti löytänyt häntä vaan joutui 20 minuuttia etsimään. Mutta sekin meni ilman itkua.

Ja voin sanoa, että olen todella ylpeä meidän rakkaasta. Naiset ihmettelivät Olivian kärsivällisyyttä ja iloisuutta ja minä sain röyhistellä rintaani. Ja syystä. Kerroin Tonille ja kuulin pientä ylpeyttä myös hänen äänestään. Eikä suotta. Toivottavasti seuraavat vuodet menevät yhtä helposti (you wish) =)