Miten aika meneekin näin järkyttävän nopeasti. Äsken oltiin Naikkarilla ja nyt neiti on jo 7 kk. Me teetettiin valokuvia Olivian ensimmäisestä puolesta vuodesta ja tuli tietenkin selattua kaikki kuvat läpi että mitä tilataan. Siellä oli kuvia synnäriltä ennen ja jälkeen synnytyksen.

Tuli tosi vahvasti mieleen ne ajatukset ja tuntemukset mitä kävin läpi Naistenklinikalla ollessani. Ensin odottelua että synnytys käynnistettäisi. Sitten se käynnistyikin itsekseen ja ensimmäiset supparit. Epiduraalin laitto, lisää odottelua, ponnistus, ponnistus, ponnistus ja ensimmäinen rääkäisy. Tunne kun Olivia huusi ja sain hänet heti rauhoittumaan rinnalleni kun puhuin hänelle. Hän tunnisti minut heti. Mikä mahtava tunne.

Ensimmäinen kuukausi ihmetellen ja opetellen tuntemaan tätä ihmeellistä olentoa. Eilen kun Olivia oli ns. vauva-asennossa eli sylissä poikittain mistä hän ei tykkää ollenkaan, muistin kuinka hän nukahti vain ja ainoastaan syliini. Silloin ajattelin, että hän tottuu siihen liikaa ja totuttelimme nukahtamaan sängyssä. Nyt hän jää kiltisti omaan sänkyyn pupu kainalossa laulamaan tutulaulua ja nukahtaa itsekseen. Niinkuin isot tytöt. Kohta hän jo huutelee sängystä äitiä ja minä vien hänelle maitoa tai vettä ja komennan pitämään pään tyynyssä. Siihen ei mene tätä vauhtia kuin silmänräpäys.

Kuka keksisi elämän kaukosäätimen missä pystyy välillä pysäyttämään ajan ja jäädä hetken nauttimaan. Tai kelata taaksepäin katsoakseen parhaita paloja uudestaan. Minä ainakin tarvitsisin slowmotion nappulan koska tämä juna menee liian nopeasti.